10. helmi, 2015

Inhimillisyyttä

 

Istuskelen ja mietiskelen itsekseni elämän suuria kysymyksiä. Aika jatkaa kulkuaan ja jokainen poistumme vuorollaan. Se on sitä elämän ikuista kiertokulkua. Jokainen keräämme matkan varrelta muistoja. Toinen kerää aineellista, toinen henkistä. Kumpi lie rikkaampi? Yhtä vähän mukaansa täältä kukaan saa.  Pääasia kuitenkin se että on saanut elää hyvän, ihmisarvoisen elämän. Näitä ajatuksia tänä päivänä tulee pohdiskeltua. Läheisten sairaudet ja hyvinvointi on reissumiehellä usein auton ratissa mielen päällä.

Paljon puhutaan vanhustenhoidon tilasta ja hoitohenkilökunnan puutteesta. Tottahan se on, enemmän tarvitaan tekijöitä. Jokainen on ansainnut ihmisarvoisen elämän loppuun asti. Jokainen vanhus tarvitsee jonkun vierelleen, jonkun joka kampaa tukkaa, leikkaa kynsiä, rasvaa käsiä. Jonkun joka välittää. Laulaa pienen laulunpätkän vanhuksen mieliksi. Omaisten ei aina ole mahdollista olla vieressä. Tuska tuntuu sielussa, syyllisyyskin kalvaa.

Omaisten tuskaan ei taida lääkettä olla. Tai ehkäpä lääke onkin se että tietää läheisensä olevan hyvissä käsissä.

Hyvä hoito ei ole kiinni hoitajista. Itse läheltä seuranneena voin sanoa, että hoitajat tekevät kutsumustyötä. Tilanne vaan on se että ihmiset elävät pidempään ja sitä myötä tulee sairauksia, liikkuminen vaikeutuu, muisti heikkenee. Tarvitaan enemmän niitä jotka välittää. Korulauseet eivät asiaa miksikään muuta.

Muistisairaan vanhuksen ajatuksia kaikesta tästä ei kukaan voi tietää. Eikä hänen kärsimyksiään jakaa. Mitä sitten miettii kaikesta tästä hoitajat? Kuinka he jaksavat? Voin vain kuvitella heidän mietteensä työvuoron päätyttyä kotiin mennessä. Ei ehkä joka kerta riitä hymyä enempää kotijoukoille. Turhaan hoitaja syyllisyyttä asiasta tuntee, se on inhimillisyyttä, eikä sitä ole tässä maailmassa liikaa.

Porrasnoronperän mietteitä helmikuisena iltana.

 

T: Kauko